Meille on viime vuosina toistettu yhtä lukua niin monta kertaa, että se on jäänyt mieleen kuin mainoslause. 72 tuntia. Kolme vuorokautta, jonka verran kotitalouden pitäisi pärjätä omillaan, jos sähkö on poikki, vesi ei tule hanasta ja kaupan hyllyt ovat tyhjät. Suositus on hyvä ja se kannattaa ottaa tosissaan. Kotivara, vettä, ruokaa, lääkkeet, käteistä, taskulamppu, paristoradio. Kaikki tuttua.
Minä käännän tämän jutun kuitenkin toisin päin. En kirjoita nyt siitä, miten sinä selviät kolme vuorokautta kotona. Kirjoitan siitä, mitä sinulla pitää olla, jotta voit noiden samojen kolmen vuorokauden aikana auttaa muita. Se on eri kysymys, ja se on kysymys, jota moni vapaaehtoisuutta harkitseva ei tule ajatelleeksi.
Koska tässä on yksi ikävä totuus, joka kannattaa sanoa heti ääneen: et voi auttaa ketään, jos et ensin pärjää itse. Auttaja, joka lähtee keikalle huonosti varustettuna, väsyneenä ja ilman osaamista, ei ole resurssi. Hän on seuraava huolenaihe. Ja kentällä ei ole varaa ylimääräisiin huolenaiheisiin.
Miksi se 72 tuntia ylipäätään on olemassa
Otetaan ensin lyhyesti se tuttu puoli, jotta ymmärrämme mistä käännän.
72 tunnin suositus ei ole keksitty pelottelemaan. Se perustuu ihan arkiseen havaintoon: kun jotain isoa sattuu, apu ei ole heti ovella. Myrsky kaataa puita sähkölinjoille laajalla alueella, korjaus kestää. Pitkä pakkasjakso kuormittaa verkkoa. Vesijohtoon tulee vika. Näissä tilanteissa yhteiskunta kyllä toimii, mutta se ei ehdi joka paikkaan samalla sekunnilla. Ensimmäiset vuorokaudet jokainen on aika pitkälti oman kotinsa varassa.
Kolme vuorokautta on se aika, jonka kuluessa viranomaiset ja huoltovarmuus ehtivät yleensä saada tilanteen hallintaan. Siksi luku on juuri tuo. Ei kuukausi, ei viikko, vaan kolme vuorokautta oman elämän pyörittämistä ilman että kauppa, hana ja pistorasia toimivat.
Tämän kaiken tarkoitus on yksinkertainen. Mitä useampi ihminen pärjää itse, sitä enemmän viranomaisten voimavaroja jää niille, jotka eivät pärjää. Vanhus yksin kylmenevässä talossa. Lapsiperhe, jonka lääkkeet ovat lopussa. Se, joka on eksynyt metsään. Näiden ihmisten kohdalla ratkaisee, kuinka moni muu on hoitanut oman tolkkunsa kuntoon ja kuinka moni on vielä valmis kääntämään katseen ulospäin.
Ja tässä kohtaa astuu kuvaan vapaaehtoinen.
Käännös: auttajan omavaraisuus tulee ensin
Kun sinä olet hoitanut oman kotivarasi kuntoon, olet jo tehnyt yhden ison asian: sinä et ole enää autettavien listalla. Se on hyvä. Mutta se on vasta lähtöviiva.
Vapaaehtoinen auttaja on nimittäin ihminen, joka lähtee kotoaan silloin, kun muut jäävät sisälle. Kun hälytys tulee, minä en jää katsomaan omaa pakastintani. Minä puen päälle, otan repun ja lähden sinne, missä toista ihmistä etsitään tai autetaan. Ja se tarkoittaa, että minun oma varautumiseni pitää olla eri tasolla kuin sen, joka aikoo vain selvitä kotona.
Ajattele sitä näin. Kotona 72 tunnin selviytyjä tarvitsee ruokaa, vettä ja lämpöä yhdessä paikassa, oman katon alla. Kentällä toimiva vapaaehtoinen tarvitsee saman verran omavaraisuutta mukaan kannettavana, ulkona, säässä kuin säässä, tuntikausiksi kerrallaan, ja vielä niin että jää voimia auttaa toista. Se on kokonaan eri urakka.
Puretaan se auki ihan konkreettisesti, koska abstraktilla tasolla tästä ei ole kenellekään iloa.
Vaatetus on tärkein ja halvin osa. Sään mukaan kerroksittain niin, että pysyt lämpimänä pysähdyksissä ja et hikoile märäksi liikkeessä. Kunnon jalkineet, jotka kestävät märkää ja epätasaista maastoa, ja vaihtosukat repussa. Sadevaate, joka oikeasti pitää veden. Päähine ja hanskat silloinkin, kun lähtiessä on lämmin, koska yöllä metsässä ei ole. Sääntö on yksinkertainen: pukeudu sille kelille joka on, älä sille joka olisi mukava.
Reppu pidetään kevyenä mutta riittävänä. Juotavaa, koska jano tulee ennen kuin huomaat. Pientä syötävää, joka ei murene taskun pohjalle, vaikka pähkinöitä tai patukoita. Otsavalo ja sille varaparistot, ei yksi vaan kaksi, koska juuri se yksi loppuu juuri silloin kun sitä tarvitset. Pieni ensiaputarvike omiin rakkoihin ja naarmuihin. Puhelin ladattuna ja mielellään varavirtalähde. Ei tämä ole rakettitiedettä, se on pakattu reppu naulakon vieressä.
Keho on sekin osa varustusta, vaikka sitä ei osteta mistään. Palataan siihen tuonnempana omana lukunaan, koska se ansaitsee sen.
Otan tästä yhden ihan tavallisen esimerkin omalta kohdaltani. Olin kerran aamun Vapepa-johtajana naapurialueella, ja hälytysluettelosta OHTOssa näin, että minua tulee vaihtamaan kello kahdeltatoista sen alueen oma johtaja. Hyvä niin, ajattelin, ehdin kotiin hyvissä ajoin iltapäivällä. Se johtaja ei kuitenkaan päässytkään paikalle, ja minä pääsin luovuttamaan johtovastuun vasta kello kuusi illalla. Kun aamulla lähdin, luulin olevani siihen aikaan jo saunassa. En ollut. Ja juuri sellaisina päivinä se reppu ratkaisee: että mukana oli syötävää, juotavaa ja lämmintä päälle pantavaa niitä tunteja varten, joita en ollut osannut odottaa. Keikka venyy aina pidemmäksi kuin luulit, eikä sitä voi etukäteen tietää. Siksi varaudutaan vähän pidempään kuin uskotaan tarvittavan.
Huomaa, että tässä ei ole vielä sanaakaan mistään erikoisvarusteista. Ei kalliista vempaimista. Perusomavaraisuus on juuri sitä: perusasioita, jotka ovat kunnossa. Se on halvempaa kuin luulet ja tärkeämpää kuin mikään yksittäinen hieno hankinta. Se, joka kysyy ensimmäisenä millaisen puukon ostaisi, kysyy väärää kysymystä. Kysy ensin, ovatko kengät ja sukat kunnossa.
Mitä auttaminen käytännössä on
Moni luulee, että vapaaehtoinen pelastuspalvelu tarkoittaa vain sitä, että ryömitään metsässä etsimässä eksynyttä. Sitäkin se on, mutta se on vain yksi tehtävä monesta. Kannattaa tietää kirjo, koska siitä löytyy paikka hyvin erilaisille ihmisille.
Etsintä maastossa on se näkyvin puoli. Kuljetaan annettua kaistaa, katse maassa ja ympärillä, ja ilmoitetaan havainnoista. Tähän ei tarvita erikoiskykyjä, tarkkaavaisuutta ja kykyä pysyä ohjeessa kylläkin.
Ensihuolto ja henkinen tuki on niitä varten, jotka osaavat kohdata ihmisen. Kun kadonnut löytyy tai kun onnettomuuden keskellä on järkyttyneitä ihmisiä, tarvitaan joku, joka osaa olla läsnä, lämmittää, rauhoittaa ja järjestää perusasiat. Tämä ei ole vähäisempää työtä kuin etsintä, päinvastoin.
Viestitoiminta pitää langat käsissä. Joku hoitaa yhteydet, kirjaa, välittää tiedon oikeaan paikkaan. Jos pidät järjestyksestä ja pysyt rauhallisena vaikka ympärillä kuhisee, tässä on paikkasi.
Ohjaus ja huolto ovat sitä näkymätöntä työtä, jota ilman mikään ei toimi. Liikenteen ohjaus, ohjauspisteet, muonitus, kaluston huolto. Pitkällä keikalla se, joka tuo kuuman juoman ja lämpimän ruoan väsyneelle etsijälle, on kullanarvoinen.
Koirakon tuki on oma maailmansa niille, joita koiratoiminta kiinnostaa. Siitä lisää alempana, mutta jo tässä kannattaa tietää, että koirakko tarvitsee ympärilleen ihmisiä, jotka osaavat toimia sen kanssa.
Kun luet tätä listaa, huomaat todennäköisesti tunnistavasi itsesi jostain kohdasta. Se on tarkoituskin. Vapaaehtoiseksi ei tarvitse olla mikään yleisatleetti, joka osaa kaiken. Riittää, että olet valmis oppimaan sen yhden asian, joka sinulle sopii, ja tekemään sen hyvin.
Osaaminen ratkaisee, ei tavara
Nyt tullaan siihen, mistä olen montakin kertaa väitellyt.
On helppo ostaa tavaraa. Kauppa on täynnä reppuja, veitsiä, otsavaloja ja ”selviytymissettejä”, ja niitä on mukava kerätä. Minäkin tunnustan, että hyvän kaman parissa viihtyy. Mutta jos joutuisin valitsemaan, kumman lähetän metsään, hyvin varustetun ihmisen ilman koulutusta vai koulutetun ihmisen keskinkertaisilla varusteilla, valitsen jälkimmäisen joka kerta. Ilman epäröintiä.
Koska osaaminen on se, mikä ratkaisee kentällä. Osaaminen kertoo, miten liikut metsässä niin ettet itse eksy. Miten luet karttaa ja pysyt siinä kaistassa, joka sinulle on annettu, etkä poukkoile pitkin maastoa. Miten ilmoitat löydöstä niin, että siitä on hyötyä. Miten kohtaat ihmisen, joka on ollut kadoksissa vuorokauden ja on peloissaan, kylmissään tai sekaisin. Nämä eivät ole asioita, joita ostetaan. Ne opetellaan.
Ja tässä on hyvä uutinen. Se osaaminen on kaikkien saatavilla. Vapaaehtoisen pelastuspalvelun peruskurssi ei vaadi pohjatietoja, ei erityistä kuntoa eikä kalliita varusteita. Se antaa perustan: mitä vapaaehtoinen pelastuspalvelu on, miten toiminta on organisoitu, mitä kentällä tehdään ja mitä ei tehdä. Sieltä lähtee polku, joka vie niin pitkälle kuin itse haluat.
Otan yhden konkreettisen esimerkin siitä, miksi osaaminen menee tavaran edelle. Jos alueella etsitään kadonnutta ja joukko innokkaita mutta kouluttamattomia ihmisiä lähtee omin päin tallaamaan maastoa, he saattavat tuhota juuri sen, mikä olisi ollut arvokkainta. Tuoreen jäljen. Koskemattoman lähtöpisteen. Koulutettu etsijä tietää tämän ja liikkuu toisin. Sama into, eri lopputulos, ja ero on pelkkää osaamista. Tästä syystä paras neuvo yleisölle onkin usein se yksinkertaisin: kun joku katoaa, tee ilmoitus ajoissa äläkä anna porukan tallata lähtöpistettä.
Jos koiratoiminta kiinnostaa, sielläkin osaaminen on kaikki kaikessa, ja siellä sanat pitää osata oikein. Vapepan koirakko tarkoittaa koiraa ja ohjaajaa yhdessä, ei pelkkää koiraa. Ohjaaja lukee koiraansa ja on puolet tiimistä. Kyse ei ole siitä, että olisi erikseen ”hakukoiria” ja ”jälkikoiria”. Sama koira voi työskennellä kahdella tavalla. Se voi jäljestää, eli nostaa jäljen ja seurata sitä maastossa, tai se voi partioida aluetta ja nostaa sieltä ihmisen. Olennaista on se, mitä koira kulloinkin tekee, ei mikään koiran kiinteä laji. Kumpikaan tapa ei toimi niin, että koiralle annetaan haju jostain vaatekappaleesta ja se lähtee jäljittämään yhtä tiettyä ihmistä. Se on eri laji koiraa, tunnistuskoira, eikä kuulu Vapepaan. Tämän moni sekoittaa, koska televisiosarjat ovat opettaneet väärin. Ja ennen kuin koirakkoa käytetään poliisin apuna henkilöetsinnässä, sen on läpäistävä viranomaisten valvoma VIRTA-käyttöönottotarkastus. Osaamista siis mitataan, ei oleteta.
Keho ja pää kestäväksi
Sitten se puoli, josta puhutaan liian vähän. Kestävyys.
Keikka ei ole kympin lenkki lämpimässä säässä. Se voi olla kuusi tuntia hitaasti kävelyä pimeässä metsässä, märissä varusteissa, katse maassa, keskittyminen tapissa. Se voi olla seisomista ohjauspisteellä tuulessa, kun mitään ei tunnu tapahtuvan ja silti pitää olla valmis. Se voi olla yö, joka menee eikä aamulla pääsekään suihkuun ja töihin niin kuin oli tarkoitus.
Tähän ei tarvita urheilijan kuntoa. Minä en ole urheilija enkä väitä olevani. Mutta peruskunto pitää olla sellainen, että jaksat liikkua maastossa muutaman tunnin ilman että olet itse se, joka pitää hakea pois. Kuntoa voi ja kannattaa kartuttaa vähitellen, ja Vapepan harjoitukset ovat siihen hyvä paikka. Siellä huomaat itse, missä oma raja menee, turvallisesti ja porukan tuella. Ei kenenkään tarvitse aloittaa maratonkuntoisena. Riittää, että lähtee liikkeelle ja lisää vähän kerrallaan.
Vielä tärkeämpää kuin keho on pää. Henkinen kestävyys tarkoittaa kahta asiaa. Ensimmäinen on maltti. Kyky pitää pää kylmänä silloin, kun tilanne on epävarma tai raskas, eikä lähteä säheltämään. Toinen on rehellisyys itselle. Se, että osaat sanoa ”minä olen nyt loppu, tarvitsen tauon” ennen kuin olet oikeasti loppu. Vapaaehtoinen, joka ajaa itsensä puhki ja teeskentelee pärjäävänsä, on kuormaa muille. Se, joka tuntee rajansa ja sanoo ne ääneen, on luotettava.
Tähän liittyy myös se raskaampi puoli, jota ei kannata kaunistella. Kaikki keikat eivät pääty hyvin. Joskus näkee asioita, jotka jäävät mieleen. Siksi Vapepassa pidetään huolta myös auttajista, puretaan tapahtumat porukalla eikä jätetä ketään yksin sen kanssa mitä koki. Henkinen kestävyys ei tarkoita, että pitäisi olla tunteeton. Se tarkoittaa, että on keinot käsitellä sitä mitä tuli vastaan, ja porukka jonka kanssa se tehdään.
Tämä on muuten asia, joka paranee kokemuksen myötä. Ensimmäisellä keikalla kaikki on uutta ja jännittävää eikä omia rajoja tunne. Kymmenennellä tietää jo aika hyvin, milloin kannattaa syödä, milloin juoda, milloin pitää tauko ja milloin vielä jaksaa. Sitä ei opi kotisohvalta. Sen oppii tekemällä, porukassa, pikkuhiljaa.
Valmius on arkea, ei hälytystä
Tässä on ehkä se tärkein oivallus koko jutussa, ja se menee helposti ohi.
Valmius ei synny siinä hetkessä, kun hälytys tulee. Silloin on jo myöhäistä alkaa etsiä otsavaloa tai miettiä, missä ne kunnon kengät olivatkaan. Valmius rakennetaan arjessa, kaikkina niinä päivinä, kun mitään ei tapahdu.
Se on sitä, että reppu on pakattuna ja tiedät mitä siinä on. Että vaatteet ovat sellaisessa kunnossa ja sellaisessa paikassa, että lähtö käy nopeasti. Että olet käynyt harjoituksissa niin, ettei ensimmäinen keikka ole ensimmäinen kerta kun teet asian. Että puhelin on ladattu ja tiedät, mistä hälytys tulee ja miten siihen vastataan.
Suurin osa vapaaehtoisen ajasta ei olekaan keikkaa. Se on tätä. Ryhmäiltoja, harjoituksia, varusteiden huoltoa, yhdessäoloa, sen perustan ylläpitämistä, jonka päälle se harvinaisempi hetki, oikea hälytys, rakentuu. Joku voisi sanoa, että se on tylsää. Minä sanon, että se on juuri se, mikä tekee auttamisesta mahdollista. Kun se hetki tulee, kaikki on jo valmiina, ja sinä pystyt keskittymään siihen mikä on tärkeää: siihen toiseen ihmiseen.
Ja tässä palataan alkuun. Se 72 tuntia, jonka verran kotitalouden pitää pärjätä, on sinulle vapaaehtoisena vasta pohja. Sen päälle rakennetaan kaikki muu. Kun oma tolkku on kunnossa, voit kääntää katseen ulospäin.
Miksi porukassa, ei yksin
Kun ihminen kuulee, että naapurista on kadonnut vanhus tai että myrsky on eristänyt kylän, ensimmäinen tunne on hyvä ja oikea: pitää auttaa. Mutta juuri siinä kohdassa moni tekee ymmärrettävän virheen. Lähtee yksin.
Yksin auttaminen kuulostaa jalolta, ja joskus se onkin ainoa vaihtoehto. Mutta useimmiten yksinäinen auttaja tekee tilanteesta vaikeamman, ei helpomman. Hän ei tiedä, mitä muut jo tekevät, joten hän saattaa etsiä samaa aluetta jonka joku on jo käynyt, tai pahimmillaan sotkea sen mitä ammattilaiset yrittävät selvittää. Hänellä ei ole yhteyttä siihen, joka johtaa tilannetta, joten hänen havaintonsa eivät välity kenellekään. Ja jos hänelle itselleen sattuu jotain, hänestä tulee toinen etsittävä.
Järjestäytynyt vapaaehtoisuus on olemassa juuri tämän takia. Kun toimit Vapepan kautta, et ole koskaan yksin etkä toimi umpimähkään. Joku johtaa, joku tietää kokonaiskuvan, joku pitää yhteyttä viranomaiseen. Sinulle kerrotaan mitä tehdään ja missä, ja sinun havaintosi menevät sinne minne pitää. Sinun turvallisuudestasi huolehditaan, sinut on vakuutettu, ja jos keikka menee raskaaksi, sinua ei jätetä sen kanssa yksin. Sinä olet osa järjestelmää, jota viranomainen voi oikeasti käyttää, etkä irrallinen hyväntahtoinen, jota kukaan ei osaa ottaa huomioon.
Tässä on se toinen kerros. Oma 72 tunnin omavaraisuus on yksilön kerros: sinä pärjäät. Järjestäytynyt vapaaehtoisuus on yhteinen kerros, joka rakennetaan sen päälle: me pärjäämme yhdessä, johdetusti ja niin että siitä on hyötyä. Kumpikaan ei korvaa toista. Vahvuus ei ole siinä yksinäisessä sankarissa, joka ryntää metsään omin päin. Vahvuus on koulutetussa porukassa, joka tietää mitä tekee ja tekee sen yhdessä.
Ne tavallisimmat tekosyyt
Kun tästä puhuu, samat neljä vasta-argumenttia tulevat aina vastaan. Otetaan ne rehellisesti.
”En ehdi.” Harva ehtii, ja silti moni tekee tätä. Kyse ei ole siitä, että antaisit kaiken vapaa-aikasi. Kyse on siitä, että olet mukana sen verran kuin pystyt, käyt harjoituksissa kun ehdit ja vastaat hälytykseen silloin kun se sinulle sopii. Yksikään tunti ei ole pois hukkaan heitettyä.
”En ole tarpeeksi hyvä.” Kukaan ei ole aloittaessaan. Koko homma perustuu siihen, että opetellaan yhdessä. Se into, joka sinulla on nyt, on paljon arvokkaampaa kuin taidot, jotka voi opettaa myöhemmin.
”En tunne ketään.” Et niin, ennen kuin tulet ensimmäiseen iltaan. Sen jälkeen tunnet. Tämä porukka ottaa uudet vastaan, koska me kaikki olemme joskus olleet se uusi, joka ei tuntenut ketään.
”Olen liian vanha tai liian nuori.” Tehtäviä on hyvin erilaisia, ja niihin tarvitaan hyvin erilaisia ihmisiä. Se, joka ei jaksa juosta metsässä, voi olla korvaamaton viestissä, huollossa tai ensihuollossa. Ikä on harvoin este, useammin se on kokemusta.
Tekosyyt ovat inhimillisiä, minäkin olen käyttänyt niitä joskus. Mutta ne ovat tekosyitä, eivät esteitä. Ero on siinä, että esteen edessä pysähdytään ja tekosyyn yli astutaan.
Miten pääset alkuun
Jos tähän asti luettuasi ajattelet, että ”tämä ei ole minua varten, minä en ole mikään sankari”, niin lue vielä tämä.
Vapaaehtoiseksi ei tulla siksi, että olisi valmiiksi kova. Kukaan ei ole. Vapaaehtoiseksi tullaan siksi, että halutaan oppia auttamaan, ja sen jälkeen opetellaan. Se koko ketju, jonka tässä kävin läpi, omavaraisuus, osaaminen, kestävyys ja arjen valmius, on rakennettu askel kerrallaan, ja jokainen meistä on joskus seissyt sillä ensimmäisellä askeleella tietämättä yhtään mitään.
Ja se ensimmäinen askel otetaan aina paikallisesti, oman alueen paikallistoimikunnassa. Sieltä löytyy porukka, joka ottaa uuden vastaan, koska me kaikki olemme joskus tarvinneet jonkun, joka toivottaa tervetulleeksi. Seuraavat peruskurssit ja ryhmäillat näet näiden sivujen tapahtumakalenterista, joka pidetään nyt ajan tasalla. Katso sieltä lähin sopiva ajankohta, tule paikalle ja kysy rohkeasti. Kukaan ei odota sinun tietävän valmiiksi yhtään mitään.
Ensimmäinen askel on helpompi kuin luulet. Tule mukaan peruskurssille tai ryhmäiltaan, katso mistä on kyse, äläkä osta mitään ennen kuin tiedät mitä oikeasti tarvitset. Kaikki muu, varusteet, taidot ja se kestävyys, tulee matkan varrella.
Ota siis ensin oma 72 tuntia kuntoon. Ja kun se on kunnossa, tule opettelemaan, miten autat niitä muita. Sitä varten meitä on.